Ulospäi kaikki näyttää hyvält
Mut oon hyvä feikkaa
En oo osaa mitää
Mut oon hyvä epäonnistumaa
Oon porukan sisäl, mutta kuitenkin nii ulkona
Aivan ku sumussa eläisin läpi elämän
En saa niist hyvistä hetkist kii, vaa paskat valtaa mielen
En osaa olla kenenkään ystävä, silti en mitään muuta kaipaakkaa ku omaa ystävää
Tai edes kaveria, jolle kelpaisin aina
‘oon sun kaveri ja kelpaat mulle’
tuttu sanonta, mutta ei se vaan mee nii.
Silloin ku sä tarvit mua oot mun kaveri
Muuten, no muut kelpaa seuraks mä en
Oonhan mä sentää läski epäonnistuja
Kuka nyt mun seurassa kehtais liikkua?
Mulla on vaan yks toive, mahdoton toteuttaa, toivon silti.
Voisinko kerrankin olla onnellinen?
Voisinko kerrankin omistaa oikean kaverin?
Olisiko se mahdollista?
