02 Elo 2011, 01:37
asdafsgeaf. Mutsi sano että se soittaa koululle, että niiden pitää vahtia mun syömisiä ja pakottaa mut syömää jos en syö. VITTU. Miks sen pitää olla nii helvetin ärsyttävä gaah, ahdistaa. Ei sitä ennenkää oo kiinnostanu, miks nytkää. Hyvin pärjään ilman ruokaakin, eiks se tajuu miten läski oon! Mut jos se oikeesti sanoo niille että pakottaa mut syömään niin vittu en puhu sille enää! Enkä varmana syökkään.
--------
02 Elo 2011, 19:36
Oon syöny tänää jo aivan liikaa. Iison lautasellisen makaronilaatikkoa ja hornetteja. Vähän salaattia ja yhden pullan. Ja ainiin suklaata ja toffeeta -.- Ja vielä lisää edessä. En edes uskalla laskea kaloreita. Ajattelin että huomisesta lähtien vois alkaa kantamaan pientä vihkosta ja sinne kirjata joka ikisen suupalan mitä syön. Sillä näin jälkeenpäin ajateltuna helposti unohtaa paljon. :s
Äskön kävin tunnin kävely/hölkkä lenkillä. Oli aika paskat fiilikset, puolessavälissä lenkkiä pisti kylkeen, otti henkeen ja pyörrytti. Silti jatkoin ja kiersin pidemmän lenkin. Viimeiselläkahden minuutin hölkkäpätkällä alkoi vasta tuntua hyvältä. No, joku toinen päivä sitten paremmin.
Huomenna olisi tarkoitus lähteä heppakisoihin aamusta (joskus 4-5 aikaan..) ja tulla illalla takaisin, joten joko syön aivan helvetisti karkkia ja muuta, tai sitten sujuu hyvin enkä syö paljoa. Vähän kuitenkin pakko syödä, kun koko ajan täytyy touhuilla ettei tule kovin huono olo.
Ja mun yksi ihana kaveri tuli tänään suomeen kuukauden kielimatkaltaan. ää. Toisaalta aivan huippua mutta toisaalta en tie.. Outoo. Oon tottunu jo oleen ilman sitä ja en tie onko se kumminkaan niin ihana
------------
03 Elo 2011, 00:37
Musta on pikkuhiljaa alkanu tuntuu siltä, että mua arvostetaan ja mä kuulun joukkoon. Jo eskarissa mut jätettiin asioiden ulkopuolelle, muistan ku olisin halunnut leikkiä muiden tyttöjen kanssa mutta ne käskivät mun häipyä sillä eivät halunneet leikkiä mun kanssa Ala-asteella sitten mulla oli kolme hyvää kaveria, kyläiltiin toisillamme ja leikittiin paljon kaikkea. Tunsin kuuluvani joukkoon, tunsin että mua haluttiin nähdä ja olin onnellinen. Tai ainakin niin mä muistelisin.
Sitten, yläasteelle mennessäni jotenki erosin entisistä kavereistani, yhtäkkiä olinkin yksin. Siinä vaiheessa menetin kaverini ja itseluottamukseni kasvoi kun jäin aina porukan ulkopuoliseksi. Ei, minua ei jätetty yksin, sain olla mukana mutta minulle ei koskaan puhuttu mitään, mulkoiltiin vain. Pidin sitä parempana kuin yksinolo, pidän sitä edelleen. Näin kaikki luulevat minun omistavan kavereita, ei tarvitse selitellä yksin oloaan. Kuitenkin silloin kun uskaltauduin puhumaan, puhettani ei kuultu. Sain myös useita ilkeitä kommentteja koulussa ja tallillakin ihmiset tuntuivat kääntyvän vastaan. Tässä vaiheessa aloin enemmän syömisvammailemaan ja tässä vaiheessa menetin _kaiken_ luottamuksen ihmisiin. Tälläinen tilanne jatkui myös kasiluokalle.
Vuoden vaihteessa sain vihdoin oikeita ystäviä tallilta. Tai ihmisiä jotka halusivat nähdä minua ja viettää aikaa kanssani. Silti, en tuntenut silloinkaan kuuluvani porukkaan. Löysin myös aivan mahtavan ihanan nettitutun, vihdoin joku jolle sai purkaa ja hän ymmärsi <3 Kuukauden tai kaksi tunsin ehkä jopa olevani edes hieman rakastettu. Kuitenkin, välit näihin ihmisiin viilenivät, ja taas olen aivan yksin. Tästä tallilla syntyneestä viiden hengen kaveriporukasta kuitenkin on tullut kaksi eri porukkaa. Ja en oikein tunne kuuluvani kumpaankaan, tai hengailen välillä heidän kanssa. Mutta en silti kuulu enää samalla tavalla joukkoon. Keväällä tutustuin myös yhteen ihanaan ihmiseen, hän on minua viisi vuotta vanhempi, mutta silti pikkuhiljaa meistä kehkeytyi hyviäkin kavereita. Tällä hetkellä hän on ainoa ihminen jonka kanssa vietän vapaa-aikaani. Osasyynä yksinäisyyteeni on minun vaikea luonne, en jaksa katsella ketään kauaa, kaikki ärsyttää ja olen oikeasti tosi raivostuttava ja vittumainen. Mutta myös yksi syy on, etten luota kehenkään.
Kuitenkin tässä ehkä kuukauden aikana kun olen jjutellut enemmänkin hyöhenten kanssa facebookissa olen tuntenut kuuluvani joukkoon.. On ihanaa kun minun sanomani huomioidaan, ihanaa kun ihmiset moikkaavat sydänten kanssa, he tsemppaavat, he sanovat aivan ihania asioita, he eivät naura vaikka olenkin aika tyhmä välillä. Tunnen, että minusta välitetään. Tunnen että kuulun edes johonkin. He ovat niiiin ihania että ihan itkettää <3 Kuitenkin välillä tulee hetkiä jolloin epäilen kaikkea heidän sanomaansa, eivät he voi sanoa mitään noin ihanaa kun eivät edes tunne minua kunnolla. En vieläkään luota oikein heidän ihaniin sanoihinsa, enkä kenenkään muun sanoihin. Mutta pikkuhiljaa saan heidän avullaan ttakaisin luottamukseni ja luottamuksen ihmisiin. Ainakin toivottavasti. Nyt on jo hyvä alku. Höyhenten avulla ehkä olen vielä täällä maailmassa, niin monta kertaa olen saanut heiltä tukea, vaikka en luota heidän sanoihinsa rakastan heitä <3
Haluaisin vain kiittää teitä ihania höyheniä kun jaksatte olla niin valloittavan ihania <3 Rakastan teitä kaikkia aivan äärettömän paljon! Kiitos kun jaksatte aina kuunnella pieniä ongelmiani ja auttaa. Toivottavasti autatte myös niitä, jotka oikeasti tarvitsevat apuanne <3 Unohdin varmaan jotain tärkeää mitä piti sanoa, mutta kiiitos silti <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti